1990-luvun puolivälissä käynnistynyt internetin kasvu siivitti logistiikan kulta-aikaan. Vuosituhannen alussa koko toimitusketjun tilaus-, varaus- ja kuljetustoimintoja pystyttiin seuraamaan reaaliaikaisesti.
(Epä)onnistumisia on juttusarja projekteista, joissa olemme olleet mukana. Projektien loppuminen ei ole johtunut konseptin toimimattomuudesta, vaan pääasiallisesti vääristä markkinapositioista sekä reaalikysynnän puutteesta. Kaikissa tapauksissa markkinat ovat olleet aina oikeassa.
Epäonnistuminen nro 5: Jätehuolto
1990-luvun puolivälissä käynnistynyt internetin kasvu siivitti logistiikan kulta-aikaan. Vuosituhannen alussa koko toimitusketjun tilaus-, varaus- ja kuljetustoimintoja pystyttiin seuraamaan reaaliaikaisesti. Ohjelmistopuolelle kehitettiin sovelluksia, jotka pystyivät optimoimaan automaattisesti varastotasoja, kuljetustiheyksiä ja reittejä. Logistiikan kustannukset laskivat ja toimitusvarmuus nousivat räjähdysmäisesti. Sanonta
”Everything is logistics but the kitchen sink” yleistyi bisneksen teossa, ja talousalan lehdet hahmottelivat toimitusketjun erikoisosaajien nousevan 2000-luvun huippujohtajiksi. Monet ehtivät rahastamaan osaamisensa ennen vuoden 2001 internet-kuplan puhkeamista, minkä jälkeen toimialalla siirryttiin hitaamman kasvun aikaan.
Internet-kuplan puhkeamisen jälkeen keksittiin, että toimitusketjun hallinnan uusia periaatteita voitaisiin soveltaa myös jätehuoltoon – nyt haasteina ei ollut tavaran vieminen perille, vaan jätteen kustannustehokas poiskuljettaminen ja käsittely. Vuosituhannen alussa jätteet kerättiin kiinteiden aikataulujen mukaan huolimatta siitä olivatko jäteastiat täynnä. Ongelman ratkaisuksi kehitettiin jäteastiaan lisättävä sensori, joka ilmoitti GPRS-dataa käyttäen yksittäisten jätesäiliöiden täyttöasteen mahdollistaen noutovälien ja ajoreittien optimoinnin. Saavutettavissa oleva jätteidenkäsittelyn kustannussäästö oli 50-70%. Ratkaisua esiteltiin Suomessa, Iso-Britanniassa, Kiinassa ja Hong Kongissa, mutta liiketoiminta ei edennyt kunnolla edes pilotointi-vaiheeseen.
Vuonna 2014 suomalainen Enevo Oy sai 8 miljoonan dollarin sijoituksen ryhmältä, johon kuuluivat Earlybird, Lifeline Ventures, Teollisuussijoitus, Draper Associates ja Risto Siilasmaa. Tekes kuvailee yrityksen liikeideaa näin: ”Espoolaisen Enevo Oy:n ONe Collect -konsepti toimii niin, että äärioloja kestävä ja huoltovapaa sensori, se keltainen mötikkä, kiinnitetään jätesäiliön kanteen sisäpuolelle. Sisäänrakennetun ultraäänisensorin avulla se seuraa säiliön täyttöastetta ja lähettää informaation mobiiliverkon välityksellä serverille, joka laskee optimaalisen tyhjennysvälin ja reitit jäteautoille. Näin säiliöt tyhjennetään oikeaan aikaan ja vältytään turhalta ajolta.” http://www.tekes.fi/tekes/tulokset-ja-vaikutukset/caset/2014/enevo-oy-kaikuluotain-roskiksessa-saastaa-luontoa-ja-rahaa/
Miksi yli 10 vuotta vanha konsepti koetaan nyt ”Clean Tech” -innovaationa, jota uskalletaan rahoittaa suurillakin summilla? Mikä on muuttunut?
Vuosituhannen alussa perinteiset teollisuuden alat vielä kasvoivat, tuotanto ei ollut siirtynyt Aasiaan, vahva Euro ei ollut ehtinyt rapauttamaan Euroopan maiden hintakilpailukykyä, eivätkä energiatehokkuus ja liiketoiminnan ympäristövaikutukset olleet muotia. Kasvun alueita oli niin paljon tarjolla, etteivät jätteet paljon kiinnostaneet. Kun liiketoiminnan kilpailutekijät hiljalleen hävisivät, kelpasi kasvun lähteeksi roskatkin – ja sitä kautta myös ympäristöasiat nousivat bisneksen keskiöön.
Yhteiskunnassa aina tasaisin väliajoin nousevassa start-up -huumassa on hyvä muistaa perustettujen yritysten tilastollinen onnistumisprosentti, joka on pysynyt koko 2000-luvun ajan vakiona. Business Insiderin 2014 raportin mukaan vain 0,04% start-up -yrityksistä tulee menestyksiä. Eli jokaista neljää eloonjäävää yritystä kohden 996 joutuu sulkemaan ovensa. Usein pieneen onnistujien promilleen kuuluvia yrityksiä näyttää yhdistävän vanha aforismi: vasta jäljittelijä luo alkuperäisen.