Suomalaisen kuluttajan mielenkiintoisimpia piirteitä on se, että hän on valmis ajamaan pitkiäkin matkoja ja maksamaan merkittäviä auto- sekä polttoainekuluja, jotta hän pääsee isoon halliin keräämään ruokatavaroita ja jonottamaan kassalle.
(Epä)onnistumisia on juttusarja projekteista, joissa olemme olleet mukana. Projektien loppuminen ei ole johtunut konseptin toimimattomuudesta, vaan pääasiallisesti vääristä markkinapositioista sekä reaalikysynnän puutteesta. Kaikissa tapauksissa markkinat ovat olleet aina oikeassa.
Epäonnistuminen nro 6: Ruuan vähittäiskauppa
Suomalaisen kuluttajan mielenkiintoisimpia piirteitä on se, että hän on valmis ajamaan pitkiäkin matkoja ja maksamaan merkittäviä auto- sekä polttoainekuluja, jotta hän pääsee isoon halliin keräämään ruokatavaroita ja jonottamaan kassalle. Kiitoksena tästä vaivasta ja ajanhukasta kuluttaja maksaa kiltisti Euroopan kalleinta ruuan hintaa. Mitä jos vaihtoehtona olisi, ettei kuluttajan tarvitsisi tehdä itse mitään, vaan ruoka odottaisi kuluttajaa valmiiksi kotona ja maksaisi kymmeniä prosentteja vähemmän? Ja vielä kaiken päälle vähittäiskauppa tekisi 3-5 kertaa parempaa voittoa? Kuulostaa yksinkertaisesti liian hyvältä ollakseen totta.
Tällainen palvelu oli kuitenkin olemassa Suomessa jo vuonna 2001. S-ryhmän kanssa toteutetussa 50 kotitalouden pilotissa kuluttaja tilasi internetin kautta haluamansa ruokatavarat, jotka kerättiin ja toimitettiin talon pihalla olevaan kylmähallittuun vastaanottolaatikkoon. Kuluttajalle ajansäästö oli merkittävä, sillä hänen ei tarvinnut tehdä nettitilauksen jälkeen mitään – ei edes olla kotona vastaanottamassa tavaroita, koska erikoisvalmisteinen vastaanottolaatikko pystyi ylläpitämään kylmäketjua. Vähittäiskauppa puolestaan sai merkittäviä kustannussäästöjä, koska kallein operatiivinen kustannus eli tavaroiden hyllyihin laitto jäi pois ja miehittämättömät vastaanottolaatikot mahdollistivat kuljetusreittien optimaalisen suunnittelun.
Miksei palvelu sitten tänä päivänä ole toiminnassa pääkaupunki-seudun tiheästi asutuilla omakotitaloalueilla?
Tämäkään ei kuitenkaan ollut se todellinen syy. Välivaiheen kasvumallissa ruokatavarat voitiin kerätä läheisestä myymälästä ja toimittaa vastaanottajille miehitetysti eli ilman tarvetta erilliselle vastaanottolaatikolle. Malli ei kuitenkaan kiinnostanut vähittäiskauppaa, sillä keskittyneellä toimialalla ei ollut pakkoa kehittää mitään uutta. Lidlin Suomeen tulosta vasta huhuttiin.
Edistyksellisen pilottikokeilun toteuttaja oli yritys nimeltä Suomen Kauppakassi Oy. Lähes 15 vuotta myöhemmin S-ryhmä tarjoaa ruuan internet-ostoja Alepa Kauppakassi –nimisen palvelun kautta. Konsepteilla ei ole muuta yhteistä kuin nimi. Alepan palvelussa tavarat kerätään lähimyymälästä ja toimitetaan kotona tiettynä aikana toimitusta odottavalle kuluttajalle 15 vuotta sitten tarjotun välivaiheen mallin mukaisesti.
Miksi ruuan verkkokauppa ei kasva nykyistä voimakkaammin? Ehkä syynä on se, että S-ryhmän verkkosivusto on käyttökokemukseltaan samalla tasolla kuin 15 vuotta sitten, ruuan hinta verkossa ei ole ainakaan kivijalkaa halvempaa, puuttuvia tuotteita korvataan sattumanvaraisesti toisilla tuotteilla, tuotteiden laatu ei ole aina priimaa, ja toimituksia saa odotella tuntikaupalla kotona. Miksi kukaan haluaisi käyttää tällaista palvelua ellei ole pakko? Mutta ehkä sen todistaminen onkin toiminnan todellinen tarkoitus.